Johannes KoromaKirjoittaja on työtä tekevä eläkeläinen.

Pois vaiva ja valitus!

Suomalaisten työntunnit ovat vähentyneet, mutta työn rasituksen sanotaan lisääntyneen lähes sietämättömäksi. Nyt työssä olevat tekevät työtä kolmisen vuotta vähemmän kuin 1960-luvulla työelämään tulleet. Samana aika työ on muuttunut fyysisesti kevyemmäksi.

Me 60-lukulaiset olemme tehneet työtä elämämme aikana keskimäärin lähes 75 000 tuntia, laskematta yli- tai muita töitä. Nämä 80-luvun väsyneet nuorukaiset tekevät töitä runsaat 4 500 tuntia vähemmän. Elämänmittainen työpanos on supistunut vapaa-ajan vuoksi. Voisi siis luulla hyvinvoinnin lisääntyneen ja työpahoinvoinnin vähentyneen.

Vaikka elämän mitta on 50 vuoden aikana lisääntynyt useilla vuosilla, näyttää kovin vaikealta lisätä työtuntien määrää.”

Epäselväksi on jäänyt, mistä puhutaan, kun nyt puhutaan työajan pidentämisestä. Ymmärrän hyvin, ettei päivittäistä tai viikoittaista työaikaa ole helppo lisätä, vaikka lähihistoria osoittaa, etteivät ihmiset siitä rikki mene.

Vaikka elämän mitta on 50 vuoden aikana lisääntynyt useilla vuosilla, näyttää kovin vaikealta lisätä työtuntien määrää. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää kuitenkin entistä määrää työtunteja ja niistä maksettuja veroja.

Kun työtä tekevien lukumäärä laskee 25 vuotta, pitää työtunteja lisätä tai hyvinvointia vähentää. Verotusta kiristämällä vajetta ei pysty paikkaamaan. Sen pääministeri Sorsa havaitsi vuoden 1977 lamassa todetessaan, että kova verotus hävittää enemmän työpaikkoja siellä, mistä raha otetaan, kuin lisää niitä siellä, minne raha ohjataan.

Ehdotukseni olisi yksinkertainen: Pidennetään viikoittaista työaikaa kahdella tunnilla, siis vajaat puoli tuntia päivässä. Jätetään palkankorotukset väliin, mutta alennetaan tuloveroa inflaation verran, jolloin ostovoima säilyy.

Työrauhan vallitessa työpaikkakohtaisesti selvitetään, salliiko yrityksen kannattavuus tai pakottaako kilpailu työvoimasta tekemään henkilökohtaisia palkantarkistuksia.

Joku voi väittää, että tämä on vanhanaikainen keskitetty tupo-ratkaisu, siis työnantajien jyrkästi vastustama. Taitaa olla. Mutta tällaisia ratkaisuja tarvitaan kriisiaikoina, ja nyt on sellainen. Niitä minäkin olin tekemässä 1990-luvulla, eivätkä ne kaikki olleet aivan kelvottomia.

Nyt järkeviä ratkaisuja jarruttaa kiista koulutuspäivistä. Hieman olen ihmetellyt, ettei kukaan ole kysynyt riviopettajien kokemusta. Peruskoulun ja lukion opettajilla on 40 vuoden ajan ollut vuosittain kolme koulutuspäivää.

Vaikka OAJ puolustaa tätä etua, monet opettajista arvioivat sen muuttuneen lähinnä ”itseopiskeluun” varatuiksi vapaapäiviksi. Parhaimmillaan ehkä yksi kolmesta päivästä täyttää laveasti koulutuksellisen määritteen. Tulkitsin sitä niin, ettei näillä päivillä ainakaan ammattitaitoa ja tuottavuutta nosteta.

Johannes Koroma

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet