Kirjoittaja kannustaa luottamaan siihen, että korkeakaan ikä ei ole este oppia hyödyntämään teknologian tuomia mahdollisuuksia niin yhteydenpidossa kuin liikunnan harrastamisessakaan.
Olemme viime päivinä kuulleet sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, kuinka iäkkäät pariskunnat ovat erossa, syntymäpäiviä vietetään yksin ja surullisinta kaikesta, jotkut myös menehtyvät yksin.
Suomessa elää lähes 900 000 yli 70-vuotiasta, joiden kannattaa edelleenkin rajoittaa sosiaalisia kontaktejaan. Yksinäisyyden ohella liikkumattomuudesta on tulossa todellinen, toimintakykyä nopeasti tuhoava ongelma.
89-vuotias teknologiaa vahvasti karsastava äitini on ottanut korona-aikana askel askeleelta etenevän, mutta samaan aikaan todellisen digiloikan.
Eteneminen ei ole sujunut kitkatta, mutta on sujunut silti. Jokainen askel on antanut halua ja valmiutta seuraavaan ratkaisuun.
Muistojen kirjaaminen padille tuntui nopeasti omalta. Hyppy Netflixiin sarjoja katselemaan vaati vähän suostuttelua.
Tuolijumppaan tarvittiin jo todellinen tarve, mutta sen jälkeen halu ottaa käyttöön videopuhelut whatsuppailemalla ei ollutkaan enää mahdotonta.
Askel askeleelta taidot kertyvät ja keinot lisääntyvät. Kun tarve on suuri, teknologiakin kelpaa. Kelpaisi varmasti useammallekin.
Olemmeko me omaiset teknologian hyödyntämisen todellinen pullonkaula, joka ei usko vanhempiemme enää oppivan? Äitini todistaa luulon vääräksi.
Äitini on itse kantanut huolta lihaskunnostaan ja liikkumiskyvystään. Kunnan jumppahetket hävisivät heti koronakriisin alettua ja keväinen loskainen ja liukas maalaisluonto teki liikkumisen omalla pihalla lähes mahdottomaksi.
Ongelma oli todellinen.
Television live-lähetysten jumppahetket eivät motivoineet, ne tuntuivat vaikeilta ja etäisiltä eivätkä saaneet äitiäni liikkumaan. Oli keksittävä jotain muuta.
Tuttavani suosituksesta hankimme äidille ikääntyneille suunnitellun tuolijumpan, jossa oikea ohjaaja näkee videoyhteydellä äitini ja äitini näkee hänet sekä jumppaohjeet.
Viikoittaisen jumppahetken alkaessa äitini vastaa padiin tulevaan videopuheluun ja ryhtyy jumppaamaan.
Ensimmäinen tuolijumppa oli jännittävä ja uuvuttava kokemus. Voimat eivät tahtoneet riittää, mutta ohjaajan innostamana äiti teki sitkeästi tehtävät voimiensa mukaan.
Meille läheisille oli huojentavaa tietää, että videon toisessa päässä on äitiäni paitsi motivoiva, myös tarkkaileva ammattilainen, joka tarpeen tullen hälyttää apua.
Toisella viikolla tahti oli jo toinen, ja neljän viikon jälkeen äiti itse varmisti sen, että onhan jatkoa tulossa. On tulossa, jatkuva tilaus viikkojumpalle on tehty.
En pysty nyt tapaamaan äitiäni kovin usein, mutta hänen äänensä on puhelimessa taannoista selvästi pirteämpi ja iloisempi. Hän kertoo tekevänsä tuolijumpan liikkeitä myös muina päivinä itsekseen.
Teknologia mahdollistaa sen, että äitimme elää eristyneenä, mutta ei yksin. Tuolijumppa ylläpitää hänen toimintakykyään ja vähentää huolta meidän tyttärien elämästä. Me voimme miettiä digiloikan seuraavia askelia.
Leena Manner
Senior advisor
viestintäjohtaja