Te kuljettajat, jotka jaksatte huomioida pienen ihmisen aseman vieressä ja tervehtiä, olette kultaa, kirjoittaja kiittelee.
Lapsenlapsemme, nelivuotias Manu, käy usein Espoosta hoidossa ja yökylässä luonamme Ilolassa. Tapanamme on käydä Koivukylän asemalla katselemassa tuntikaupalla junia.
Junat ovat pojalle hirmuisen tärkeitä, ne kulkevat mukana niin leikeissä kuin myös reaalielämässä.
Koivukylän asemalla on aina tietyt parkkipaikat, joihin auto tulee vuoron perään parkkeerata, poika tietää aina kumpaan on auto jätetty edellisen kerran. Tämäkin on osa junabongauspäivän ohjelmaa.
Mutta se tärkein – ne junat! Lapsenlapsemme rakastaa junia ja odottaa juna-asemalle pääsyä kyläilynsä yhteydessä kuin kuuta nousevaa. Junia nähdään parituntisen asemalla odottelun aikana kymmeniä, toistaiseksi ennätys on peräti 46 junaa.
Se tunne ja iso hymy kasvoilla, kun metrin mittainen poika vilkuttaa isojen junien kuljettajalle ja saa vastakaikuna vilkutukset, tervehdykset ja jopa torven töräytykset takaisin! Se on jotain niin aitoa.
Poika on tästä hyvin ylpeä ja samalla äärimmäisen kiitollinen – niin myös me isovanhemmat.
Lähijunien kuljettajista tätä mahtavaa tapaa soveltavat todella monet, kaukojunien osalta emme osaa sanoa, kun vauhti on sen verran kova, ettei kuljettajaa ehdi oikein edes nähdä. Ties vaikka hekin vilkuttaisivat pienelle pojalle.
Te kuljettajat, jotka jaksatte huomioida pienen ihmisen aseman vieressä ja tervehtiä, olette kultaa. Elämä rakentuu ja avartuu pienistäkin asioista, ja tämä on lapsenlapsellemme yksi tämän hetken suurimmista iloista.
Siispä iso kiitos teille kaikille! Kiitos että välitätte, kiitos että moikkaatte. Kohteliaisuus tarttuu pieneen ihmiseen ja tulee ihanasti hänellekin tavaksi tervehtiä edelleen myös muita. Pienestä se lähtee.
Jatketaan samaan malliin, tervehditään kun tavataan!
Manu odottaa jo innolla, että pääsee myös itsekin matkustamaan junilla ja ilman maskia.
Liisa Mäkinen (74 v) ja Manu (4 v)