Olisi järjetöntä ajatella, että jokaisen suomalaisen tulisi kavuta koulutusjärjestelmän ylimmille tasoille, kirjoittaja toteaa.
Keskustelu ylioppilaskirjoitusten merkityksestä on käynyt viime päivinä kuumana. Monet ovat muistuttaneet, kuinka yliopistoon voi päästä kirjoittamatta yhtäkään ällää. On tärkeää sanoa ääneen, että suorituspaineista huolimatta se “aivan tavallinen” usein riittää.
Nuoret tarvitsevat armollisuutta, mutta myös kannustusta siihen, että jokaisen tien ei tarvitse viedä yliopistoon.
Tämä ei ole selviö niin kauan, kun opiskelupaikkaa ammattikorkeakoulussa pidetään vähäisempänä meriittinä kuin yliopistoon pääsyä. Samankaltainen arvottava jako elää sitkeästi myös toisen asteen opinnoissa.
Koulutuksellisten ansioiden kautta saatava yhteiskunnallinen arvostus rajoittuu usein vähintään maisteriksi itsensä lukeneisiin. Tätä enemmän arvostettua opinpolkua pidetään myös vahvempana oikeutuksena sosiaaliseen ylösnousuun ja ansioihin. Molemmat vääristävät herkästi ajatusta siitä, mikä yhteiskunnassa on ylipäätään arvokasta.
Olisi järjetöntä ajatella, että jokaisen suomalaisen tulisi kavuta koulutusjärjestelmän ylimmille tasoille. Maailmassa on valtava määrä tärkeitä töitä, jotka eivät perustu pitkälle koulutukselle tai yliopiston tarjoamalle osaamiselle, mutta jotka pitävät hyvinvointivaltion pyörät pyörimässä.
Siksi pitäisi olla yhtä suuri meriitti olla empaattinen lähihoitaja, luova floristi tai huolellinen automekaanikko, kuin olla valtiotieteiden maisteri tai filosofian tohtori.
Koulutuspolitiikan lähtökohtana ei tulisi olla tilanne, jossa rakennamme koulutukselliset tikkaat pelastaaksemme ihmisiä joltakin sellaiselta, jota ei useinkaan tulisi edes pelätä.
Polkuja tarvitaan niin ylös, alas kuin sivuillekin niin, että erilaiset opinpolut ja tarpeet tulevat huomioiduksi. Tätä yksilöiden voimavarojen vahvistamista ja oman elämänsä elämiseen kannustamista ei yksin ylioppilaskirjoituksia uudistamalla saavuteta.
Pinja Perholehto
Demarinuorten puheenjohtaja