Kasarin lapselle yläasteelle siirtymisessä yksi jännityksen aihe oli ruotsin kielen opiskelun alkaminen. Vi ses -oppikirjan keltainen kansi on edelleen hyvin muistissa. Arkipäivän tervehdyksistä aloiteltiin. Vad heter du? Hur mår du? Ja siihen se osaaminen sitten melkeinpä vuosiksi jäikin omalla kohdallani.
Ilmapiiri ruotsin kielen ympärillä ei ollut silloin kovinkaan positiivinen, ainakaan meidän nuorten keskuudessa. Enemmän oli ihmettelyä, miksi meidän on pakko opiskella ruotsia. Tuolloin oli hyvin vaikea ymmärtää, missä ikinä koskaan tulisin kieltä tarvitsemaan. Enkulla pärjää, oli tuttu slogan.
Oli varmasti heitäkin, jotka ruotsista pitivät ja joille uusi kieli oli helppoa omaksua. Heitä, jotka innostuivat ja ymmärsivät kielen arvon. Myönnän, etten tuolloin kuulunut heihin.
Kun alussa tipahdat, on vaikea kuroa kiinni.
Aikuisena viisautta, tai ainakin kokemusta, on kertynyt sen verran, että ehdottoman tiukka negatiivinen näkökanta on höllentynyt. Ymmärrän edelleen ihan pirun hyvin sitä seiskaluokkalaista Marikaa, jota ruotsi ei kiinnostanut. Koulu oli uusi ja muutenkin vaativaa, erityisesti kielet ja matematiikka. Kiinnostuksen kohteet olivat muualla kuin opiskeluissa. Samaan aikaan, kun opettelin ruotsin kielen ensimmäiseen sanakokeeseen, koitin selviytyä suuren uuden koulun luokkalabyrintistä. Ajattelen, että tämä kaikki väistämättä vaikutti myös kielen oppimiseen alkumetreiltä aina lukioon asti. Kun alussa tipahdat, on vaikea kuroa kiinni.
Arvostan ruotsin kieltä ja kielitaitoa tänä päivänä todella paljon. Ruotsi on meidän toinen äidinkielemme ja kuuntelen ihaillen ihmisiä, jotka sujuvasti kommunikoivat kummalla tahansa kotimaisella.
Niin, ruotsin kieli on todella toinen äidinkielemme. Sen osaamista vaaditaan erittäin monessa työpaikassa. Kunnallisella puolella virkamiesruotsin taso on monesti minimivaatimus. Tänä päivänäkin B1-kieli alkaa yleensä vasta kuudennella luokalla. Herääkin iso kysymys, että miksi nykyäänkin vasta 6. luokalla? Alkaahan englantikin jo ensimmäisellä.
Mielestäni ruotsin kielen tulisi alkaa viimeistään ensimmäisellä luokalla, mielellään eskarissa, laulujen ja leikkien kautta. Kun kieli on ollut matkassa lapsesta asti, on kohtuullisempaa vaatia osaamista myöhemmin.
Valtioneuvosto päätti viime viikolla, että B1-kielen opetusta lisätään yhdellä vuosiviikkotunnilla peruskoululuokilla 7–9. Tämä tarkoittaa, että jatkossa B1-kieltä opetetaan Vantaallakin yläkouluissa kaksi vuosiviikkotuntia 7. luokalla ja kolme luokilla 8–9.
Edelleen siis parin viikkotunnin opetuksella oletetaan nuorten osaavan ruotsin kieltä vahvasti vaikkapa ylioppilaskirjoituksissa. Olisiko sama vaatimus kohtuullinen japanin kielen kohdalla?