Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lue Vantaan Sanomien uusi kuukausiliite Selkovantaalainen täältä!

Surukouluttaja: Suru yritetään siivota pois – Töissä mennään lounastunnilla vessaan itkemään

Menetys Surua tutkineen mielestä sureminen ei ole prosessi, jolla pitää olla päätepiste.

Filosofian tohtori Mari Pulkkinen toivoisi suremisen kulttuurin muuttuvan surun suorittamisesta surussa olemiseksi.

–Vallalla olevat surukäsitykset ovat saaneet meidät ajattelemaan, että suru on prosessi. Läheisen menetyksen jälkeen suoritetaan surutyötä, jossa on päästävä vaiheittain eteenpäin niin, että sitten joskus suru loppuu, Pulkkinen luonnehtii.

Surusta yritetään pyristellä irti kuin häiriötilasta ”selviytymisen” ja ”yli pääsemisen” hengessä. Pulkkisen mielestä ihmisellä tulisi olisi lupa surra koko elämänsä ajan.

–Jos opittaisiin hyväksymään, että surussa saa vain olla, päästäisiin eroon suruun liittyvistä suorituspaineista, ja monilla voisi olla vähän helpompaa, hän uskoo.

Myös surevien ammatillisen kohtaamisen ja hoitamisen traditiossa korostuu Pulkkisen mukaan tavoite edetä surussa kohti jotakin päämäärää. Hänen sanomansa surevia ammatissaan kohtaaville sekä sureville itselleen on kouluttajana ja luennoitsijana toinen.

–Pitää muistaa, että suru kääntää hyvin voimallisesti katseen myös menneeseen ja merkityksellistää koko jo eletyn elämän uudelleen. Puolet surusta on taaksepäin katsomista.

Pulkkinen tutki suomalaisten surua elokuussa hyväksyttyyn väitöskirjaansa. Läheisensä menettäneiltä ihmisiltä saaduista kirjallisista kertomuksista käy ilmi se, kuinka itkeminen on iso osa arkeamme, mutta sureminen tapahtuu salassa ja itkua peitellään.

–Peittely voi olla hyvin tietoista ja suunnitelmallista. Työpaikalla itku saatetaan säästää ruokatunnille ja mennään vessaan itkemään. Kotona taas voidaan ajoittaa itku lasten päiväuniaikaan tai lähdetään vaikkapa yksinäiselle metsälenkille.

Kyynelten piilottamisella on pitkät perinteet.

–Jotkut kirjoittajat kertoivat, että heidän vuosikymmenten takaisessa lapsuudessaan sai tukkapöllyä, jos itki muiden nähden.

Meillä on myös taipumus arvottaa suruja eri suuruisiksi

–Kohtaan monesti ihmisiä, jotka sanovat, että ”minulla on vain tällainen ihan tavallinen suru”. Olemme oppineet ajattelemaan, että esimerkiksi nuoren ihmisen kuolema tai läheisen itsemurha ovat erityisen raskaita suruja.

– Tämä voi vaikeuttaa surevien keskinäistä kommunikointia. Jos toinen on menettänyt puolisonsa ja toinen vaikkapa ”vain” isovanhempansa, jälkimmäinen ei ehkä kehtaa puhua omasta menetyksestään

Pyhäinpäivä antaa mahdollisuuden kokea surua yhteisöllisesti. Pulkkinen toivoo, että vauhtia saa myös yhteiskunnallinen keskustelu surusta.

–Hyvästä kuolemasta on keskusteltu jo vuosia muun muassa eutanasiaan ja saattohoitoon liittyen, mutta aika vähän puhutaan siitä, mitä on hyvä suru, tai mitkä ovat surevien ammatillisen hoitamisen tavoitteet, hän vertaa.

– Tällainen keskustelu helpottaisi varmasti myös henkilökohtaisten kokemusten tuomista nykyistä avoimemmin esiin.