PURKU Martinkeskus ei katoa maan päältä ilman kovaa meteliä ja visuaalista hurmosta.
Kaksi miestä tonkii täysiä roska-astioita vanhan kauppakeskuksen huoltorampin pohjalla. Toinen heistä linkuttaa kyynärsauvojen varassa, toinen onnistuu nappaamaan metalliromun seasta itselleen sinisen rautasahan, jonka mies panee liian pieneen selkäreppuunsa törröttämään.
Minä tahansa muuna päivänä miehet eivät olisi päässeet astioita tonkimaan, mutta tänään sunnuntaina Martinkeskuksessa juhlitaan vanhan ostarin viimeistä aukiolopäivää, joten valvonta on vähäistä. Juhlaa varten ostarin seinät on varattu graffititaiteilijoiden käyttöön muutamia päiviä sitten. Graffiteilla peitetty Martinkeskus on koreampi, kenties myös katu-uskottavampi kuin koskaan.
Entisiä ja nykyisiä martinlaaksolaisia saapuu paikalle satapäin. Nelivuotiaana Martinlaaksoon muuttanut Erno Soinila kirjoittaa Vantaan kaupunginmuseon muistojen kirjaan tarinaa.
– Ala-asteella tien toiselta puolelta piti selvitä yli ei-kenenkään maan eli jalkakäytävän ja ostarin rampin päiväkodin seinän viereen suojaan ilman välituntivalvojien näkökenttään osumista. Siitä reitti oli selvä ostarin mahdollisuuksien runsaudensarven antimiin. Paluu ennen välitunnin loppua oli silloin vielä kaukana, Soinila kirjoittaa.
– Tässä paikassa on kielletyn hedelmän houkutus. Välituntivalvonta ei kyllä ollut kovin tarkkaa, sillä en koskaan jäänyt kiinni, hän kertoo.
Moni muukin kielletty asia vaikuttaa nyt sallitulta. Alkoholi läikkyy anniskelualueen ulkopuolella. Sisällä tuoksuu kannabis. Entiset ja nykyiset lapset kiipeilevät ostoskeskuksen katolla. Katolta heitetty alumiinirengas kolisee parkkeerattuun autoon. Vankilasta vuonna 1990 vapautunut paikallinen mies kertoo, miten hän opetteli varastamaan autoja Martinkeskuksen parkkipaikalla kauan sitten.
Nykyään Sörnäisissä asuva, Martinkeskuksen munkkeja lämmöllä muisteleva Pia Mustonen ei ole aivan varma, onko Martinlaakson kulmakiven purkaminen hyvä vai huono juttu.
– Vähän on ristiriitaiset tunteet. Kadutaankohan täällä neljänkymmenen vuoden päästä, että vanha ostari purettiin? No, en ole murtuneena muutoksista, Mustonen summaa.
Hänen miehellään, savolaisella Asko Mustosella ei ole paikasta erityisiä muistoja.
– Kyllä minäkin haluaisin tällaiset juhlat, kun rakkaita rakennuksia puretaan. Tämä kuvastaa elämän kiertokulkua.
Pihla-tytär ihmettelee, miksi seinät ovat piirretty täyteen. Eihän niin saa tehdä.
Sir Elwood Duon haikea huuliharppumollimusiikki täydentää ostarivieraiden kollektiivista mielialaa, jolloin nostalgia ryöpsähtää yli laitojen ja pitkin seiniä. Katsojia on kahdessa kerroksessa, eikä aikoinaan Pohjoismaidensuurimman ostoskeskuksen tittelin vienyt rakennus tahdo riittää. Kaikki eivät maineikasta ja paikallista artistikattausta kunnolla näe.
Jo lähes 40 vuotta Martinlaaksossa asuneet Anneli Koskinen ja Riitta Piironen keksivät helposti omat lempimuistonsa. Koskinen työnsi vanhimman lapsensa rattaat ylös Martinkeskuksen yläkerrassa olleeseen seurakunnansaliin kastajaisjuhlaa varten. Piironen liukasteli eräänä joulukuisena aamuna yläkerran kampaamoon hääkampaustaan varten.
Muistot saavat hymyilemään, mutta vuosikymmeniä samoja betoniarkkitehtuurin helmiä katselleet ystävykset ovat vielä iloisempia Martinlaakson uudistumisesta. Ensin lähti Laajavuoren koulu, sitten nuorisotalo, kohta ostoskeskus.
– Ei olisi kiva, että kaikki jäisi vain paikalleen, Koskinen sanoo.
– Toivon, että pääsisimme niihin uusiin asuntoihin, kun ne valmistuvat, Piironen täydentää.
Kohta 50-vuotiasta Martinlaaksoa puretaan, jotta uusi Martinlaakso voisi puhjeta rakennuspölyn ja betoninkappaleiden seasta. Uusi tarkoittaa uljasta, parempaa ja tuottavampaa, mutta tänään ennen kaikkea muistotonta.