"Älä sinä Aila itke", sanottiin 4-vuotiaalle tytölle, jonka isä oli kuollut sodassa

– Vanhana on jo lupa itkeä, sanoo isänsä jatkosodassa menettänyt Aila Lindén. Päivi Tuovinen
Marjo Rämö

Marjo Rämö

– Älä sinä Aila nyt itke, sanoivat sukulaisnaiset, jotka toivat suru-uutista äidin ja kolmen pienen lapsen evakkoperheeseen.

Isä oli kaatunut rintamalla.

4-vuotias Aila itki, koska äitikin itki.

Vasta myöhemmin hän ymmärsi, että sodan retoriikassa kaatuminen ei tarkoittanut kompastumista vaan isän lopullista menettämistä.

– Ei silloin lasten surua noteerattu. Aikuisilla oli niin paljon huolta ja murhetta arjessaan, Aila Lindén muistelee.

Lindénillä on kaksi muistikuvaa isästään.

Venäläisvanki leikitti lapsia jalan päällä hyppyyttäen.

Ensimmäisessä hän odottaa isäänsä rintamalta pikkuveljen ristiäisiin evakkokotiin Orimattilaan.

Hän ei tunnista isää ikkunaruudun läpi, sillä tälle on kasvanut parta.

Saunan jälkeen isä leikittää Ailaa ja pikkusiskoa, kuljettaa reppuselässään ja pitää sylissään.

Linden muistaa hetken lämpimänä: koko perhe oli koossa ja keskellä kaikkea toivottu poikavauva, jota kukin vuorollaan hellitteli.

Onnea kesti yhden illan. Seuraavana päivänä isä palasi rintamalle.

Toinen muisto on Imatralta, jossa perhe asui väliaikaisesti odottaessaan lupaa palata kotikylään Karjalan Kirvuun.

Imatralle pysähtyi myös juna, joka kuljetti isää rintamalta toiselle.

– Isä otti jostain pyörän ja ajoi meitä tapaamaan. Sisko istui isän sylissä. Minä seisoin hänen takanaan ja suin hänen hiuksiaan. Äiti itki koko ajan.

Tapaaminen kesti ehkä 15 minuuttia.

Isä antoi äidille ohjeita, mitä tehdä, kun he pääsisivät takaisin kotitaloon.

Se jäi lapsen mieleen, sillä keskusteluun liittyi salaperäistä varautumista tulevaan ja äidin itku.

Isän kuolema rintamalla teki Ailasta sisarineen sotaorvon ja 26-vuotiaasta äidistä sotalesken.

Lapsena se ei tuntunut erityiseltä. Äiti ja lähellä olevat sukulaiset olivat olleet tärkein tuki ja turva. Isä oli aina rintamalla.

Kuolemakaan ei ollut mitenkään erikoista. Hautajaisia oli niin usein, että saattoväet pyhäpukuineen, kukkaseppeleineen ja tarjoiluineen vakiintuivat myös lasten leikkeihin.

Miehen malli oli lähellä omassa isoisässä, joka oli kotirintamalla sodan ajan.

Isovanhempien tilalla työskenteli myös venäläisvanki, nuori mies, joka leikitti lapsia jalan päällä hyppyyttäen, ihan kuten isäkin oli tehnyt.

Sodan jälkeen yhteiskunnan rahallinen tuki sotaleskille ja -orvoille oli pientä siihen nähden, mitä omaisuutensa ja perheenelättäjän menettänyt perhe tarvitsi.

Jouluisin tuli paketti tanskalaiselta sotakummilta.

Lesket elivät tarkkailun alla ja juorujen kohteena; ottaako se uuden?

Aila Lindénin äiti tarrautui lapsiinsa ja muistoon miehestään. Heistä muodostui tiivis perhe.

Isä oli mukana iltarutiineissa, kun lapset huikkasivat hyvät yöt taivaan tähtiin.

Isä oli läsnä myös äidin puheissa: Mitenhän isä olisi tämän ratkaissut? Kyllä isä olisi samaa mieltä. Nyt isäkin olisi tyytyväinen.

– Sotaorpojen perheissä vanhemmat ovat olleet harvinaisen yksimielisiä kasvatusasioissa, Lindén nauraa.

Isästä tuli äidin puheiden kautta sankari, joka oli voittanut Suomelle itsenäisyyden.

Isäpuolta perheeseen ei koskaan tullut.

– En ole koskaan tuntenut olevani ilman isää, Aila Lindén toteaa melkein 80 vuotta menetyksensä jälkeen.

Kaipuuta hän tuntee edelleen. Kaipuu vierähtää tuon tuosta poskelle lapsuudenperheen ”ruuhkavuosia” muistellessa.

– Vanhana on jo lupa itkeä, Lindén hymähtää.

Aila Lindén kuvaa sotaorpoja selviytymisen mestareiksi. Yhteiskunnan tuki oli vähäistä ja elämän rakentaminen sodan jälkeen alkoi äärimmäisessä niukkuudessa. Työuransa ohella ja sen jälkeen Aila Lindén on toiminut aktiivisesti erilaisissa yhdistyksissä kuten sotaorpojen yhdistyksessä. Kunnianosoituksena yhdistystyöstään hän kantaa itseompelemansa juhlapuvun rinnuksessa presidentin myöntämää Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalia. Päivi Tuovinen

55 000 sotaorpoa

Talvi- ja jatkosodan jälkeen noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi.

Sotaorvot alkoivat järjestäytyä laajemmin omiin yhdistyksiinsä sukupolven eläköityessä noin 20 vuotta sitten.

Vantaan Sotaorvot on toiminut 10 vuotta. Se kuuluu Pääkaupunkiseudun Sotaorvot -yhdistykseen.

Sotaorpojen keski-ikä on tällä hetkellä 81 vuotta.

Vantaan Sotaorpojen aktiivi Aila Lindén kertoo toiminnan pääpainon olevan selviytymisessä tässä ajassa. – On kyseessä sitten luento aivojen hyvinvoinnista tai apuväline-esittelystä.

Isien muistoa vaalitaan Kaatuneitten muistopäivänä, toukokuun kolmantena sunnuntaina.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut