Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lue Vantaan Sanomien uusi kuukausiliite Selkovantaalainen täältä!

Veteraani Mauno Tenhovirta, 99, törmäsi venäläisiin ilomantsilaisen saunan nurkalla, ja konepistooli oli pahaksi onneksi selässä – "Nostin käteni, mutta he ampuivat silti"

Henkilö: Mauno Tenhovirta sanoo olleensa pienestä asti peloton.

Toukokuun 12. päivänä vuonna 1922 työläisperheeseen syntyi kolmas lapsi. Köyhään perheeseen syntyneellä Mauno Tenhovirralla oli lopulta kaikkiaan kolme siskoa ja kolme veljeä sekä välittävät vanhemmat.

Kun talvisota alkoi, 17-vuotias Tenhovirta oli Lohjalla töissä. Hänen ystävänsä sai kutsun Nummelaan, jonne oli tarkoitus rakentaa lentokenttä. Alaikäinen Tenhovirta lähti mukaan vapaaehtoisena.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1942, hän sai kutsun alokaskoulutukseen, joka kesti 3,5 kuukautta.

– Lähdin tammikuussa rintamalle Karhumäen pohjoispuolelle konekiväärikomppaniaan. Sota kesti osaltani kolme vuotta. Olin ensin konekiväärimies, sitten tarkka-ampuja ja lopuksi upseerin taistelulähetti, alikersanttina sodan taakseen jättänyt Tenhovirta muistaa.

Täysin haavoitta hän ei sodasta selvinnyt, vaan loukkasi jalkansa, kun sen läpäisi luoti.

Hän on kuitenkin onnellinen, että luoti läpäisi säären eikä rintaa.

Haaveilimme kolmesta lapsesta, mutta olen onnellinen, että saimme pitää edes yhden.

– En pitänyt itseäni koskaan invalidina, vaikka jalka oli pitkään kipeä. Sodan jälkeen tehtaalla työskennellessäni siellä oli myös yksikätisiä ja -jalkaisia ihmisiä. He olivat invalideja, itse en sellaiseksi itseäni lukenut, Tenhovirta sanoo.

Viikon kuluttua siviiliin paluusta sotilaille järjestettiin kotiintulotanssit. Nuori Tenhovirta tapasi tansseissa tulevan vaimonsa, jonka hän vei vihille 1946. Nyt 99-vuotias sotaveteraani on ollut leski seitsemän vuotta. Hän on elänyt mielestään hyvän elämän, vaikka sitä varjostaa edelleen suuri menetys.

– Saimme vaimoni kanssa pojan, josta on kasvanut hieno mies. Hänellä pitäisi olla pikkusisko, mutta tyttö menehtyi kolmen päivän ikäisenä. Vaimonikin oli vaarassa menehtyä, joten emme saaneet enää yrittää lasta. Haaveilimme kolmesta lapsesta, mutta olen onnellinen, että saimme pitää edes yhden, hän sanoo.

Tenhovirran ollessa sodassa, hänen isänsä muutti Vihdistä Rajamäelle, jonne nuori mieskin muutti sodan päätyttyä ja lähti töihin Rajamäen tehtaille, joista hän jäi eläkkeelle 63-vuotiaana.

Sodasta miehelle ovat jääneet monet hetket mieleen. Etenkin hetki, jolloin hän oli jäädä vangiksi. Hän ja luutnantti jäivät jälkeen, kun muut perääntyivät Ilomatsista.

– Ilomantsin koulun kohdalla oli aukea. Luutnantti oli taaempana, kun venäläiset tulivat läheisen saunan nurkalta kiväärit kädessä. Minulla oli konepistooli selässä, mutta he olisivat ampuneet minut, jos olisin yrittänyt ottaa sen.

Hän ajatteli, että hänellä on vain yksi vaihtoehto ja nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.

– He ampuivat silti, joten ponkaisin kaikilla voimillani piikkilanka-aidan yli ja juoksin kovempaa kuin koskaan. He ampuivat jatkuvasti, mutta eivät osuneet. Sain lopulta luutnantin kiinni, hän lähti juoksemaan heti venäläiset nähtyään, Tenhovirta muistaa.

Hän ei osannut pelätä tilanteessa, vaan toimi.

– Olen ollut pienestä pitäen peloton, sota oli kuin urakkatyötä.

Tenhovirta on elänyt mielestään myönteisen elämän, joka on mennyt hyvin eteenpäin.

– Ei ole mitään mitä katuisin. Elämässä ei ole ollut muuta ikävää vaihetta, kuin tytön kuolema, hän sanoo.

Hän sanoo, että olisi mielenkiintoista nähdä päivä, jolloin hän täyttää 100 vuotta.

– Olen pysynyt virkeässä kunnossa, sillä teen itse kaiken, minkä pystyn.