Erityislapsi: Nicholas Wilkman on käynyt kivikkoisen koulutien. Entinen koulukiusattu tietää nykyään, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.
Nicholas Wilkmanin, 20, pohkeessa komeilee susi.
– Susi tarvitsee laumaa, mutta haluaa olla myös yksin. Tatuointi muistuttaa minua tähän mennessä koetusta matkastani, Wilkman sanoo.
Itä-Vantaalla Kuninkaalassa asuva Wilkman kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan pitkäksi ja kiviseksi tieksi, joka on ollut myös hyvin opettava. Neuropsykiatriset eli nepsy-haasteet ovat kulkeneet hänen matkassaan pienestä pojasta lähtien. Wilkman on saanut diagnoosit ADHD:sta ja autismikirjosta jo lapsena. Lisäksi vuosien varrella on ollut masennusjaksoja.
– Eikä haasteet todellakaan mihinkään ole katoamassa, mutta niiden kanssa voi oppia elämään, hän korostaa.
Ensimmäiset muistikuvat nepsy-pulmista Wilkmanilla on päiväkodista ja eskarista.
– Minulla oli aika paljon vauhtia, hän sanoo.
Diagnoosit eivät estä ketään toteuttamasta unelmiaan.
Nicholas Wilkman, 20
Sosiaaliset tilanteet ovat olleet pienestä pitäen vaikeita.
– Vaikka halusin olla jonkun kaveri, en osannut näyttää sitä oikealla tavalla. Saatoin esimerkiksi tönäistä, jotta sain huomiota, hän kertoo.
Wilkman kokee, että joutui monesti aikuisten ja lasten silmätikuksi. Myös läheisten oli vaikea ymmärtää pienen pojan mielen maailmaa ja käytöstä.
– Ihmisillä ei ollut tietoa mitä tapahtuu ja mistä käytös johtuu. Sekopääksikin kutsuttiin. Haukkuminen ei auttanut yhtään, päinvastoin.
Alakoulussa alkoi kiusaaminen.
– Minua kiusattiin koko peruskouluaika. Kerran pahoinpideltiin, siinä oli monta oppilasta mukana, Wilkman sanoo.
– Oli vapauttavaa, kun 9. luokka loppui ja pääsin aikuisten maailmaan. Pikkuhiljaa löysin itseni ja hyväksyin erityisyyteni. Nyt tiedän, että olen hyvä sellaisena kuin olen, hän jatkaa.
Ymmärrystä. Sitä Wilkman olisi syvimmin kaivannut matkallaan aikuiseksi. Wilkmanista on monesti tuntunut, että myöskään terveydenhuollosta ei ole löytynyt ymmärrystä, vaan on pompoteltu luukulta toiselle.
Yksi ymmärtäjä on onneksi ollut.
– Ilman äitiä en ehkä edes olisi täällä tänään, hän sanoo.
Äidin tuki, kannustus ja usko poikaan on Wilkmanin mukaan auttanut pahimpien paikkojen yli.
– Äiti on sellainen leijonaemo. On pitänyt minun puoliani, vaikka se on varmasti ollut todella raskasta.
Wilkman kiittää äitiään myös kasvatuksesta.
– Äiti on ollut tiukka, mutta reilu. Tiedän, että hommat voi lähteä helposti laukalle ja moni voi hakea helpotusta oloon esimerkiksi päihteistä. Näin tein itsekin jossain vaiheessa. Onneksi tajusin lopettaa. Pää toimii paremmin, kun ei kuormita sitä enempää alkoholilla.
Wilkmanin mukaan myös omat kiinnostuksen kohteet ovat kannatelleet. Hän on pelannut jääkiekkoa pienestä pitäen.
– Lätkässä sujui aina hyvin, koska siellä oli selkeät ohjeet ja rytmi mitä tehtiin, hän sanoo.
Koulussa historia on ollut suuri mielenkiinnon kohde.
– Historia oli kymppi ja sain kerran stipendinkin. Historia kiinnostaa minua edelleen. Se auttaa ymmärtämään elämää laajemmin.
Nepsy-vaikeuksien myöntäminen ja hyväksyminen on Wilkmanin mukaan avain parempaan.
– Moni koittaa peittää oireita, niin minäkin tein. Vasta viime vuoden aikana olen rohkaistunut kertomaan asiasta, kuten lääkityksestä. Diagnoosit eivät estä ketään toteuttamasta unelmiaan, hän korostaa.
Wilkman haaveilee muuttavansa joskus Vienan Karjalaan, omille juurilleen, eläkepäiviä viettelemään, koska kaipaa myös rauhaa ja omaa tilaa. Aivan kuten susikin.