Tanja Ilmanen, 35, herää aamuisin tikkurilalaisessa kerrostaloasunnossa, joka ulkopuolisen korvin kuulostaa hiljaiselta ja rauhalliselta. Ilmasen mielessä meteliä kuitenkin riittää. Hän on elänyt ääniharhojen kanssa vuosia.
– Enää ne eivät puhu niin rumia, hän sanoo.
Äänet ovat Ilmasen arjessa päivittäin. Aamupalalla, kauppareissuilla, ystäviä tavatessa ja töissä.
– Niitä on useampia, miehiä ja naisia. Olen antanut niille nimiä, jotta minun on helpompi jutella takaisin. Juttelu on ainut keino selvitä niiden kanssa järjissä.
Ensimmäisen kerran Ilmanen muistaa kuulleensa ääniä vuonna 2015. Hiljattain oli ollut rankka elämänvaihe, ero ja jatkuva suorittaminen. Ilmanen ajattelee, että raskas vaihe oli liikaa jo aiemmin koetun päälle.
Juttelu on ainut keino selvitä niiden kanssa järjissä.
Tanja Ilmanen
– Sairastuin 16-vuotiaana anoreksiaan. Psykoosisairaus diagnosoitiin vuonna 2007, Ilmanen kertoo.
– Opiskelin ja tein töitä seitsemänä päivänä viikossa. Kävin kotona vain nukkumassa, söin huonosti. Se oli yksinkertaisesti liikaa, hän jatkaa.
Vuodet ovat sisältäneet sairaalajaksoja, psykiatrisen poliklinikan käyntejä, terapiajaksoja ja lääkehoitoa. Pää on pysynyt pinnalla, vaikka välillä mieli on sukeltanut pohjamutaan asti.
Ilmanen on löytänyt eri vaiheisiin sopivia keinoja selviytyä ja saada voimaa.
– Kun äänet alkoivat, hölkkäsin paljon. Syksy oli silloin todella kaunis. Oli ihanaa tuntea, kun ilma meni varpaisiin asti.
Äänet pelästyttivät aluksi.
– En ollut ajatellut, että minulle voisi käydä näin, hän sanoo.
Ennen ääniharhojen alkamista hän oli jäänyt elämässä hyvin yksin. Äänet lisäsivät yksinäisyyden tunnetta entisestään, koska kaupassa käyntikin pelotti.
– Vastailin äänille, joka on taatusti hämmentänyt monia. On varmasti todella pelottavaa nähdä ihminen, joka juttelee itsekseen.
Aika on auttanut sopeutumaan elämään äänien kanssa. Tänään Ilmanen pitää huolen riittävästä unesta ja säännöllisesti ruokarytmistä.
– Minun täytyy nukkua paljon, jotta jaksan päivän äänien kanssa. Se on todella kuluttavaa, Ilmanen kertoo.
– Välillä joudun sanomaan tiukastikin, että ”nyt Antti riittää”, hän jatkaa naurahtaen.
Huumori auttaa Ilmasta ottamaan elämän rennommin. Vuosi sitten löytyi uusi voimavaralähde, käsityöt.
– Käsitöitä tehdessä on lupa olla hidas hidastelija ja uniikki erilainen.
Viime kesänä Ilmanen koki tärkeän etapin. Hän pääsi mukaan uuteen työllistymishankkeeseen, jossa mielenterveyskuntoutujia tuetaan työelämään palaamisessa. Hus Psykiatrian ja Uudenmaan TE-toimiston yhteisessä hankkeessa Ilmaselle löytyi työpaikka. Töihin paluussa on ollut tukena oma työhönvalmentaja. Töitä hän tekee kahtena päivänä viikossa.
– Koen, että on ollut tärkeää päästä mukaan työelämään, jotta voin vahvistaa voimavarojani ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Työn kautta saan kokea olevani osa tätä niin sanottua normaalia elämää.
Hankkeen kautta on löytynyt myös uusi polku. Ilmanen aikoo hakea artesaaniopintoihin.
– Kukaan ei tiedä, katoavatko äänet koskaan, ja se on tänään minulle ok. Unelmoin, että saan pitää nykyisen terveyteni ja opiskella. Myös omasta perheestä haaveilen.