Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lue Vantaan Sanomien uusi kuukausiliite Selkovantaalainen täältä!

Kiovalaisen Hanna Dovhalin perhe on sotaa paossa Vantaalla – 13-vuotias tytär Polina katsoo kännykästä, kun pommit moukaroivat rakkaita paikkoja

Suru: Ukrainalaisperheen elämä putosi sodan luomaan tyhjyyteen.

Vantaalaiskodin keittiössä istuvan Hanna Dovhalin puhelimeen on asennettu sovellus. Se ilmoittaa piippaamalla joka kerta, kun kotikaupungissa Kiovassa soivat sireenit kehottaen asukkaita menemään suojaan pommituksia. Viime päivinä sovellus on piipannut jatkuvasti, vähintään kerran tunnissa – päivisin ja öisin.

Vastikään Suomeen tullut Dovhal haki perheensä kanssa turvapaikkaa tiistaina. Perheeseen kuuluu aviomies Andri Sytnikin lisäksi kaksi tytärtä: 13-vuotias Polina ja kolmevuotias Vira. He ovat majoittuneet Suomessa ystävänsä, vantaalaisen Eilina Gusatinskyn luokse.

Perhe jätti kotikaupunkinsa muutamia päiviä ennen kuin Venäjä aloitti täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan. Lapset haluttiin tuoda turvaan.

Dovhal oli ennen Venäjän hyökkäystä lähipiirissään lähes ainoa, joka uskoi sodan alkavan. Mutta ihan kaikkea hänkään ei arvannut.

– Sanoin jo kuukausia tilanteen ollessa räjähdysherkkä, että Venäjä kyllä hyökkää, mutta Kiovan kaduilla ei nähdä tankkeja. Tankkiasian ennustin väärin.

Esikoistytär vahvistaa äitinsä sanat.

Olen surullinen, olen hyvin surullinen.

– Muistan äiti, kuinka aina sanoit juuri noin, 13-vuotias Polina toteaa.

Niin Polina kuin hänen vanhempansa puhuvat erinomaista englantia. Vanhemmat ovat koulutettuja ja matkustaneet paljon. Dovhal toimi ennen sotaa kansainvälisessä markkinointialan yrityksessä sisältöjohtajana.

Polina käy kouluaan Ukrainassa ranskaksi, tai kävisi, jos maa ei olisi sodassa. Nyt päivät kuluvat vantaalaisasunnossa kommunikoidessa kännykällä kavereiden kanssa, joista osa on edelleen Kiovassa.

– Olen surullinen, olen hyvin surullinen, Polina toistelee, ja puheesta aistii syvän huolen tilanteesta ja Ukrainaan jääneistä ystävistä.

Polina kertoo katsovansa epäuskoisena kuvia kotikaupungistaan.

– Paikat, joissa olen viettänyt aikaa kavereideni kanssa, ovat poissa. Ne ovat kadonneet pommituksissa.

Myös vanhemmat vaihtavat viestejä Ukrainaan jääneiden ystävien, tuttavien ja työkavereiden kanssa.

– Joka aamu laitan ensimmäiseksi viestiä ja kysyn, onko kaikki ok. Jos saan vastauksen, että on hiljaista, se tarkoittaa, ettei kaupunkia juuri sillä hetkellä pommiteta, Dovhal kertoo.

Dovhal ei ihmettele niitä suomalaisia, jotka pelkäävät, että seuraavana Venäjän kohteena saattaa olla Suomi.

– Putinilla ei ole mitään rajoja. Venäjä voi hyökätä Suomeen tai oikeastaan ihan mihin maahan vain, jos Putinia ei pysäytetä. Venäläisten tulisi ymmärtää, että heitä hallitsee hirviö.

Tuki Ukrainalle ei ole yllättänyt. Dovhalin mielestä on selvää, että suuri osa maailmasta on vapautensa puolesta taistelevan demokraattisen Ukrainan puolella.

Perheenisä Andri Sytnik ei osallistu haastatteluun, vaan pysyttelee työhuoneessa. Hän työskenteli Ukrainassa vaativissa digitaalisen markkinoinnin tehtävissä, mutta yrityksen toiminta on sodan vuoksi hyllyllä. Sytnik on haka ict-asioissa ja Ukraina tarvitsee hänen taitojaan nyt. Vantaalaiskodin työhuoneesta kuuluu tasainen, nopea näppäimistön napsutus.

Perhe ei voi tällä hetkellä suunnitella tulevaisuutta. He eivät tiedä, milloin voivat palata kotiinsa ja mitä kodista, työpaikasta, koulusta, kotikaupungista ja elämästä Kiovassa on silloin jäljellä.

– Jos haluaisin ajaa autolla Kiovaan, se ei onnistuisi. Teitä, joita pitkin olemme aina ajaneet, ei enää ole. Ne on tuhottu.

Käsitys ajasta on muuttunut. Vantaalaiskodin kalenteri näyttää, että on tiistai, maaliskuun ensimmäinen päivä.

– Me ukrainalaiset emme tiedä, mikä päivä tänään on, mutta tiedämme, että tänään on sodan kuudes päivä, Dovhal sanoo ja katsoo kaiken yli jonnekin kaukaisuuteen.