Liikunta on ollut äidille henkireikä. Mirja kertoo, että hän on pystynyt antamaan pojalleen anteeksi.
Talvella 2010 Mirja kuuli karmean uutisen. Poliisi epäili hänen poikansa murhanneen miehen Korsossa. Pari tuntia Mirja oli nauliintunut järkytyksestä, sitten hän lähti ladulle.
– Hiihdin 20 kilometriä. Ei siitä olisi tullut mitään, jos olisin vain jäänyt sohvalle istumaan, Mirja kertoo Vantaan Sanomille.
Mirjan mukaan juuri liikunta on ollut hänen keinonsa selviytyä elämässä poikansa teon jälkeen. Mirjan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojaamiseksi.
Tiina Saaren ja Kati Pukin tuore kirja Kasvokkain rikoksen jälkeen (Into Kustannus Oy) kertoo vakavista rikoksista, joiden osapuolet, tekijät, uhrit ja heidän läheisensä, ovat tavanneet toisensa tapahtuman jälkeen. Yksi tapauksista on Korsossa 2010 tapahtunut paloittelusurma.
Mirjan silloin kolmekymppinen poika ja toinen mies tuomittiin parikymppisen miehen murhasta elinkautiseen vankeuteen. Kolmas, ruumiin paloitellut mies, sai 1,2 vuoden vankeustuomion muun muassa hautarauhan rikkomisesta. Oikeuden mukaan veriteon motiivina oli se, että surmaajat epäilivät uhria syypääksi MDPV-huumeen häviämiseen tai pilaantumiseen.
Mirjan poika oli aiemmin istunut vankilassa pari vuotta huumeisiin liittyvistä rikoksista, mutta murhauutinen oli äidille valtava shokki.
– En osannut ajatella tällaista, mutta pelkäsin, että jotakin voi käydä.
Pohjanmaalla asuva Mirja häpesi poikansa tekoa ja pelkäsi, että koko perhe joutuu vihan kohteeksi. Hän päätti kuitenkin miehensä kanssa jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mirja oli vihainen pojalleen pitkään. Hän ei halunnut olla yhteydessä lapseensa eikä tavata tätä vankilassa.
Keskustelusta jäi hyvä mieli.
– Sitten hän alkoi kirjoitella kirjeitä. Vastasin ja kerroin arkisista kuulumisista.
Ensi kerran Mirja näki poikansa rikoksen jälkeen vasta kesällä 2018. Tuolloin poika pääsi lomalle vankilasta ja lähti vanhempiensa luo. Tapaaminen jännitti Mirjaa, mutta se sujui hyvin.
– Oli ihan mukava tavata, kun ei ollut vuosiin nähty, hän sanoo.
Poika pyysi anteeksi tekoaan, mutta muuten siitä ei puhuttu.
– Olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi jossain vaiheessa, Mirja toteaa.
Viime kesänä äiti tapasi 46-vuotiaan poikansa viranomaisten järjestämässä rikoksen jälkikäsittelyssä. Tarkoitus oli, että osapuolet saavat tukea ja voivat keskustella avoimesti asioista.
– Olin ajatellut, että se auttaa enemmän poikaa kuin minua. Keskustelusta jäi hyvä mieli puolin ja toisin.
Mirjan mukaan nykyään pojalla ja perheellä on jo ihan hyvät välit.
– Hän on käynyt lomilla kotona, ja ehkä ensi vuonna hän voi vapautua vankilasta.
Poika meni kaksi vuotta sitten naimisiin, ja nyt hänellä on vaimonsa kanssa pieni lapsi. Mirja toivoo poikansa viettävän pian normaalia perhe-elämää ja etsivän töitä.
Mirja kuitenkin pelkää yhä lapsensa palaavan rikosten tielle. Hän ei voi luottaa poikaansa sataprosenttisesti teon jälkeen.
Mirja sanoo, että pojan tekemä rikos on kamalinta, mitä hänelle on tapahtunut. Hän pystyy kuitenkin elämään asian kanssa.
– Jos jää murehtimaan, ei pysty työhön ja masentuu.
Mirja ei ole tarvinnut psykologin apua, vaan hän on selviytynyt omin voimin ja miehensä tuella. Myöskään Mirjan pelko perheen vihan kohteeksi joutumisesta ei ole toteutunut: ulkopuolisilla ei ole ollut pahaa sanottavaa.
Saari jututti kirjaansa monia jälkikäsittelyssä kohdanneita vakavien rikosten osapuolia.
– Usein murhasta tuomitun on vaikea hyväksyä tekoaan ja antaa itselleen anteeksi.
Kohtaamiset ovat auttaneet niin tekijöitä kuin uhreja ja heidän omaisiaan.
– Kun uhrin läheinen kohtaa rikoksen tekijän, joka on pahoillaan, ja saa sanottua hänelle sanottavansa, se voi vaikuttaa hänen elämäänsä positiivisesti, Saari kuvaa.
Saaren mukaan kirjan tekeminen opetti, että todella vaikeistakin asioista voi toipua, mutta se vie aikaa.