Heli Koskisen kirja nostaa digipelaamisen kissan myönteisesti pöydälle.
Joskus kun Kiinassa tapahtuu jotain, Vantaalla syntyy kirja.
Niin ainakin kävi, kun myyrmäkeläinen Heli Koskinen luki lyhyen lehtitekstin kiinalaisista vieroituskeskuksista, joita oli perustettu pelaamisen vuoksi nettiriippuvaisiksi tulleille nuorille. Syntyi Zeta: Uskallatko pelata? (Kustannus-Mäkelä Oy).
Ja ei, tässä ei nyt ole täti sormi pystyssä julistamassa lasten pelaamista pannaan. Koskisen esikoisromaani on aito ja jännittävä alakouluikäisille suunnattu seikkailu, jossa peliriippuvaisten toipumiskeskukseen Petoon joutunut päähenkilö Zeta alkaa suunnitella pakoa laitoksesta. Pedon toiminnassa kaikki kun ei ehkä olekaan ihan sitä miltä näyttää.
Kuka pelaa ja mitä peliä ja kehen voi luottaa? Seikkailun ytimessä itsessään muhivat selkeästi pakopelin ainekset.
Vaikka alakouluikäisille suunnatussa kirjassa käsitellään pelaamiseen liittyviä huonojakin asioita, perusvire on myönteinen. Ystävyys on yksi teoksen vahvoista teemoista.
– Haluan puhua pelaamisen puolesta ja tuoda esille, että kyllä siihen liittyy paljon hyviä puolia. Voi esimerkiksi oppia hienoja taitoja, kuten ongelmanratkaisua, ja saada ystäviä.
– Pelillisyyttähän hyödynnetään nykyään paljon. Työpaikkahaastatteluissakin saatetaan käyttää pakopelityyppistä tilannetta, jolla selvitetään, kuka on hyvä ryhmätyöskentelijä. Kirjastoissa on hyödynnetty pelillisyyttä mediataitojen oppimisessa ja opettamiseen muutenkin on otettu mukaan paljon pelillisiä ominaisuuksia.
Koukuttumiseeni riittivät jo sudokut.
Koskisen mielestä liiallista pelaamista aiheuttaa pelien tekeminen niin koukuttaviksi, ettei niitä yksinkertaisesti pysty lopettamaan.
– Myös kirjassa suunnitellaan yhä koukuttavampaa peliä, eli myös peliteknologiaa sivutaan. Liika pelaaminen ei mielestäni ole koskaan vain nuoren itsensä ongelma.
Pelaamiseen käytetyn ajan sijasta Koskinen olisi kiinnostuneempi laadusta.
– Jos oppii pelatessaan englantia tai uutta tietoa pelin aihepiirin ansiosta, voiko sanoa, että on käyttänyt liikaa aikaa tai että pelaaminen on turhaa?
Tärkeämpänä Koskinen pitää nuoren käytöksen seuraamista sen havaitsemiseksi, pelaako hän aina yksin tai aina samaa peliä.
Kirjassa tytöt osaavat asioita siinä missä pojatkin
– Sitä halusin osaltaan korostaa nostamatta kuitenkaan hahmojen sukupuolta varsinaisesti esiin. Päähenkilön nimi on samasta syystä Zeta.
Tarkoitusta, kuten myös koko kirjaa kokonaisuutena, tukee kuvittaja ja sarjakuvantekijä Mari Luoman ansiokas kädenjälki.
Koskisella on takanaan 10 vuoden työrupeama kirjastonhoitajana. Viime ajat hän on opiskellut täysipäiväisesti ja tekee parhaillaan tietojenkäsittelystä tutkintoa Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa. Perheessä on puolitoistavuotias lapsi.
– Hänenkin kannaltaan olen miettinyt, millainen tulevaisuuden pelimaailma voi olla ja millaisia rajoituksia pelien kanssa mahdollisesti pitää asettaa. Kummatkin vanhemmat tykkäävät lautapeleistä, joten niitä hänen elämässään ainakin tulee olemaan, äiti nauraa.
Hän myöntää itse jäävänsä helposti koukkuun ja pelaa digimaailmassa nykyisin vähän.
– Koukuttumiseeni riittivät jo sudokut ja Candy Crush Saga.
Kirjoittamisen koukussa Koskinen kuitenkin haluaa pysyä vastakin.
– Seuraava osa on jo mielessä, ehkä sitä seuraavakin...