Ville Närvä kertoo porttiteorian toimineen omalla kohdallaan täydellisesti.
Ei saanut äiti ruusuja, suklaata eikä edes korttia äitienpäivän aamuna. Sen sijaan hän sai rientää sairaalan teho-osastolle, missä hänen poikansa makasi letkuissa ja piuhoissa.
– Kun avasin ensimmäisen kerran silmät, niin siinä olivat äiti, iskä ja oma veli. Se oli koskettava ja pysäyttävä hetki – tähänkö tämä minun päihteiden käyttöni on tullut. Siinä kaatuivat kaikki kulissit, Ville Närvä muistelee kolmen ja puolen vuoden takaista hetkeä, jota edelsi lähes kohtalokkaasti päättynyt bileilta.
– Tuli vedettyä yliannostus ja henki oli lähellä lähteä.
Närvä on yksi Neljä tarinaa päihteistä -lyhytdokumenttisarjan päähenkilöistä. Sarjan on tuottanut ehkäisevää päihdetyötä tekevä Elämäni Sankari -yhdistys.
– Mä oon Ville, 27-vuotias. Hyvinkäältä kotoisin. Harrastan jääkiekkoa. Aloin käyttää päihteitä 15-vuotiaana, 8.-luokan päättäjäisissä, Närvä esittelee itsensä dokumentin alussa.
Usein vanhemmat toivovat harrastusten suojaavan omaa nuorta päihteiden käytöltä. Totta onkin, että vanhemmuuden tuen lisäksi panostukset koulunkäyntiin, liikuntaan ja muihin harrastuksiin ehkäisevät nuorten päihdehäiriöitä. Mutta:
– Ei se automaattisesti pelasta ketään, että tuodaan tänne hallille, Närvä toteaa jäähallin uumenissa.
– Alkoholista kaikki lähtee, hän muistuttaa ja toteaa joukkuelajien saunailtojen olevan usein todella kosteita.
Paine juomiseen on ryhmässä kova.
– Minäkin olen ollut se huutelija, että mikset sä juo.
Närvän oma juominenkin alkoi jääkiekkoporukassa.
– Se alkoi sosiaalisena käyttönä, ettei olisi porukan ulkopuolella.
Ujo nuorukainen huomasi olevansa humalassa itsevarmempi.
– Alkoholi oli lääke heikkoon itsetuntoon. Häpesin silloin tosi paljon omaa kroppaani.
Minäkin olen ollut se huutelija, että mikset sä juo.
Humala tuntui hyvältä ja nopeasti juominen oli jokaviikonloppuista.
Myös ensimmäinen kannabiskokeilu tuotti hyvän olon – samalla hiukan pöllämystyneen.
– On sanottu, että huumeet ovat pahasta ja sitten sain tällaisen kokemuksen.
Närvä toteaa porttiteorian toimineen omalla kohdallaan täydellisesti. Kannabiksen jälkeen oli helpompi siirtyä seuraaviin aineisiin.
– Minulla on ollut aina se asenne huumeisiin, että ei ikinä. Varmaan ensimmäisillä kerroilla onkin tuntunut, että nyt on menty sen oman arvomaailman yli. Mutta sitten taas, kun on saanut sen hyvän fiiliksen siihen, on ajatellut, että eihän nämä ole aiheuttaneet mulle mitään.
Elämästä tuli hyvän fiiliksen metsästämistä. Joka kerta piti ottaa enemmän ja enemmän.
– Sitten et enää jossain vaiheessa saakaan sitä samaa oloa, jonka olet aiemmin saanut. Se on henkisesti raskasta koko homma.
Raastavaa oli esittää vanhemmille kultapoikaa, vaikka takana olisikin ollut putkareissu. Ville Närvä onnistui kuitenkin pitämään kulissit pystyssä aivan viimeiseen asti.
– Ei joukkueessakaan kovin moni tiennyt huumeiden käytöstäni. Viikonloput olivat tosi kovaa juhlimista, mutta muuten kävin ihan normaalisti töissä ja harjoituksissa.
Närvä uskoo, että jääkiekkojoukkueessa suhtautuminen hänen huumeiden käyttöönsä olisi todennäköisesti ollut aika negatiivista.
Äitienpäivänä sairaalavuoteen ääreen kokoontunut perhe ei onneksi tuominnut.
– Tietenkin he olivat pettyneitä. He eivät olleet tienneet huumeiden käytöstäni mitään. Tiesivät, että käytän aika paljon alkoholia, mutta huumeet tulivat yllätyksenä.
Äiti oli vuosien aikana joutunut maksamaan poikansa hölmöilyjä.
– Kerran menin rappukäytävän ikkunasta läpi ja siitä tuli melkein tuhannen euron lasku, jonka äiti maksoi. Hän maksoi myös laskujani, kun olin juonut rahani tai käyttänyt ne huumeisiin.
Vasta sairaalassa Närvä ymmärsi perheelleen aiheuttamansa huolen ja tuskan.
– Sitä on ollut tosi sokea käyttäessä. Aina on verrannut pahempiin tapauksiin ja sivuuttanut oman ongelman.
Jälkikäteen Närvä on pystynyt analysoimaan syyn omalle päihteiden käytölleen.
– En osannut käsitellä omia tunteitani ja minulla oli itsetunto-ongelmia. Nykyään pystyn tosi hienosti käsittelemään tunteita ja olen oppinut rakastamaan itseäni. Se on isoin voitto.
Sen saavuttamisessa ovat auttaneet niin työpsykologi kuin psykoterapeuttikin.
Närvä lähti mukaan Neljä tarinaa päihteistä -lyhytdokumenttisarjaan, koska hän toivoo jonkun nuoren saavan hänen tarinastaan kopin.
– En ollut huumeiden päivittäinen käyttäjä, mutta huumeet olivat minullekin ongelma. Ehkä joku nuori voi samaistua minuun ja saada minun tarinastani apua.
Hän olisi myös valmis menemään nuorten jääkiekkoilijoiden koppiin kertomaan tarinansa.
– Ehkäisevää päihdetyötä voisi varmasti tuoda enemmän mukaan myös urheiluseurojen toimintaan.
Jääkiekon II divisioona Hyvinkään Jää-Ahmoissa pelaava Närvä uskoo joukkuelajien saunailtakulttuurin olevan menossa parempaan suuntaan.
– Jokainen saa valita juoko vai ei. Siihen ei saisi antaa mitään painetta.
Hän itse nauttii elämästä ilman päihteitä. On nauttinut tuosta vuoden 2019 äitienpäivästä lähtien.
– Aluksi se ehkä oli sellaista, että hitto kun ei pääse dokaamaan, mutta nykyään se on sitä, että luojan kiitos minun ei tarvitse enää juoda – tai käyttää mitään.
– Joukkueessa kaikki tietävät menneisyyteni ja kaikki kunnioittavat sitä. Olen siitä kiitollinen, että saan olla oma itseni tuossa joukkueessa.
Juttu on julkaistu alkujaan Aamuposti-lehdessä.