Musiikki: Haloo Helsinki! on syystäkin Suomen yksi suosituimmista yhtyeistä. Seuraavaksi ryhmän kannattaa pohtia, ollako rock-bändi vai jotain muuta, kirjoittaa toimittaja Pekka Ruissalo.
– Tämä on tosi kiva, mutta ei kiinnosta minua kamalasti.
Käytännössä noilla sanoin alle kouluikäinen tyttäreni puki sanoiksi tuntemuksensa Haloo Helsingin areenakeikalla. Valot, tunnelma ja kaikki olivat viimeisen päälle, mutta jostain tuntui jäävän vajaaksi. Varmasti oli niinkin, että kaksituntisessa keikassa myöhään illalla oli pienelle lapselle oma jaksamisensa ja keskittymisensä – kuten kaikille tuonikäisille lapsille on.
Tyttären kommentti jäi sittemmin kiinnostamaan. Mistä voisi syntyä mielikuva bändistä, joka on tosi kiva mutta ei kuitenkaan kauhean kiinnostava?
Ensimmäisenä asiana tulee mieleen se, että perinteinen vaaran tunne on yhtyeen keikalla käytännössä tiessään. Yleensähän ajatellaan, että rock-bändin keikalla tapahtuu aina jotain kummallista: esiintyjät ovat jotenkin oudossa kunnossa, sukeltavat yleisön joukkoon, soittimet hajoavat tai jotain sellaista. Ainakin biisit kiihtyvät loputtomaksi jamiksi, jos ei muuta. Haloo Helsinki! luottaa klikin käyttöön ja varmaan, viimeisen päälle harjoiteltuun tapaan esiintyä. Millaista Nokia-areenalla olisi ollut, jos toimivan valosuunnittelun lisäksi lavalla olisi nähty ydinbändin lisäksi myös niin sanottu ilmielävä jousisektio?
Jännitysmomenttia yhtyeessä edustaa leimallisesti laulaja Elli Haloo, luonnonlapsi joka juttelee vapautuneesti ja vilpittömästi paitsi biiseistä, myös yhtyeelle ja itselleen tärkeistä asioista. Haloo Helsinki! on antanut kuluneen vuoden aikana kasvot muun muassa Mieli ry:n Mielinauha-kampanjalle, ja nuorten ihmisten ja ihmisten jaksaminen vaikuttaa Ellistä aidosti tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Tästä pisteet: yhteiskuntavastuun kantajia ei aina jonoksi asti löydy. Ennen keikkaa tehdyssä haastattelussa Elli ja kitaristi Leo Hakanen olivat onnellisia myös siitä, että areenakeikoille pääsivät myös alaikäiset katsojat. Tämä vaikutelma sai vahvistusta myös keikalla.
Eikä pidä ottaa kritiikkinä: koko perheen bändi on monella tapaa hyvä asetelma. Sellaisia ei Suomessa oikeastaan paljon ole, jos Haloo Helsingin lisäksi sellaisia on lainkaan. Asetelma myös samalla naulaa sen ajatuksen, että kaikkea ei voi saada. Vaaran tunne ei ole välttämätöntä, jos kiitollisia kuulijoita löytyy muillakin konsteilla. Jos haluaa luoda elämyksen pikkulapselle, samaan pakettiin ei mahdu räkä poskella sukeltaminen kohti kädet ojossa odottavaa yleisöä.
Yhtyeen biiseissäkään ei ole pahemmin valittamista. Haloo Helsinki! saa kahden tunnin settiin mahtumaan ansiokkaan määrän omaa tuotantoa, josta keikan aloittava nimikkokappale flirttailee heti vanhan Metallica-riffittelyn kanssa.
Ja pitkin matkaa käy selväksi, että yhtyeen muusikot ovat ehtineet kuunnella muutenkin elämässään paljon musiikkia laidasta laitaan, ja se heijastuu ennen kaikkea yhtyeen omiin biiseihin. Tuntematon-kappale edustaa tyylikästä melodiakäsitystä, Jos mun pokka pettää lyö samaan biisiin muutaman minuutin aikana tiskiin koukun ja toisenkin ja Reiviluola on vaan yksiselitteinen, konstailematon takapuolenheilutuskappale. Viihdyttämisen eri laidat ovat siis hyvin hallussa.
Palataan alun näkemykseen: kiva, mutta ei kauhean kiinnostava. Voisi ajatella, että kiinnostavuuden lisääminen on Haloo Helsingin osalta suorassa suhteessa yllätyksellisyyden lisäämiseen. Klikki korvista pois, orgaanista soittamista, sellainen tunne että seuraavassa hetkessä voi tapahtua mitä tahansa. Toki on myös selvää, että areenaluokan keikat halutaan tehdä viimeisen päälle ilman yllätyskertoimia.
Haloo Helsingin seuraava käänne onkin mielenkiintoista seurattavaa. Potentiaalisia vaihtoehtoja areenakeikan perusteella voisi ajatella olevan ainakin kaksi: joko ensi vuonna tehtävä levy siirtää yhtyeen vahvasti rämisevän rockin maailmaan tai sitten se suuntaa enemmänkin elektronisempaan osastoon. Vaaran tunne on perinteisesti saatu helposti aikaan särökitaroilla.
Mitä Helsingin jäähalliin 17. joulukuuta menevät katsojat voivat odottaa? Varmaa Haloo Helsinkiä, joka ottaa suurenkin yleisön haltuun jo kokeneesti. Mikäli vaarattomuus ei vaivaa, paikan päälle voi mennä hyvillä mielin ja tanssia itsensä hikeen.
Haloo Helsinki! Tampereen Nokia-areenassa 5. joulukuuta. Arvostelun tekijä on hyödyntänyt tekstissä 6-vuotiaan tyttärensä näkemyksiä.
Haloo Helsinki! esiintyy Helsingin jäähallissa 17. joulukuuta.