Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lue Vantaan Sanomien uusi kuukausiliite Selkovantaalainen täältä!

"Sain äidin raahattua tänne, kun hoitajia ei saa mistään" – äiti, tytär ja mummo työskentelevät samassa paikassa

Nenna Tuura on halunnut hoitoalalle lapsesta asti. Johanna Tuura tuli sille navetan kautta, ja Marketta Romppanen palasi työelämään eläkkeeltä.

Palvelutalon ruokasalissa talon asukas ojentaa lähihoitajaopiskelija Nenna Tuuralle, 18, kanakeittolautastaan.

– Otatko sinä?

Tuura hymyilee ja vastaa rouvalle kohteliaasti, että on ehtinyt syödä jo kotona. Hän työskentelee Päijät-Hämeen keskussairaalan ortopedian osastolla ja tekee lisäksi keikkatöitä ikäihmisten parissa Attendon palvelutalossa Lahdessa. Samassa talossa hän kävi jo lapsena joulujuhlissa laulamassa.

Tuura on halunnut koko ikänsä hoitoalalle ja uskoo sen olevan jollain lailla verissä. Samassa palvelutalossa työskentelevät hänen äitinsä Johanna Tuura, 47, ja mummonsa Marketta Romppanen, 72.

Romppanen oli välillä kahdeksan vuotta eläkkeellä mutta aloitti taas työt hoiva-avustajana noin vuosi sitten.

– Sain äidin raahattua tänne, kun hoitajia ei saa mistään. Hän on hyväkuntoinen ja nauttii työstään, Johanna Tuura sanoo.

Romppanen nyökyttelee vieressä.

 – Töissä on kiva olla. Saan valita itse vuoroni. Nyt olen tehnyt seitsemän työpäivää putkeen.

Eläkeikäisiä työntekijöitä tai keikkatyöntekijöitä on palvelutalossa muitakin, samoin ulkomailta tulleita. Hoitoalan työvoimapulassa heidän apunsa on korvaamatonta.

Naiset laskeskelevat, että heidän työpaikallaan työntekijöiden ikähaarukka on laaja – kuudestatoista yli 70-vuotiaisiin. Kaikki otetaan ystävällisesti vastaan ja perehdytetään työhön. Hyvä työilmapiiri saa kolmikolta kehuja.

Pöytään tulee istumaan toinen asukas. Hoitajat kehuvat, että hän on aina kauniisti pukeutunut ja korut kaulassa. Rouva hymyilee. Kiitokset ovat vastavuoroisia.

Kerran kaksi mummoa pääsi karkaamaan, kun talon hälytykset eivät olleet toimineet.

Johanna Tuura

Palvelutalossa eteen tulee myös vaikeita tilanteita, ja asukkaat voivat käyttäytyä aggressiivisesti. Kokemuksia ja tilanteita puretaan työporukassa. Vapaa-ajalla työn vastapainona toimivat Marketta Romppaselle vesijuoksu, sauvakävely ja marjastus. Tytär ja tyttärentytär puolestaan harrastavat ratsastusta.

Kolmen sukupolven mielestä on mukavaa olla samassa työpaikassa. Välillä he saattavat työskennellä samalla osastolla, toisinaan taas eivät näe toisiaan lainkaan. Yhtä mieltä äiti, tytär ja mummo ovat siitä, että työpaikalla he ovat kollegoita, eivät sukulaisia. Kotiasioita ei tuoda töihin eikä työasioista kiistellä. Nauru on kaikilla herkässä.

– Huumoria tarvitaan tässä työssä paljon, Johanna Tuura toteaa.

Muita tarvittavia ominaisuuksia ovat naisten mielestä muun muassa sitkeys, empaattisuus, sosiaalisuus ja joustavuus.

– Hymyily ei maksa mitään, Romppanen toteaa.

Nenna Tuura lisää, että uraansa aloittavalla pitää olla myös rohkeutta kokeilla asioita, harjoitella esimerkiksi lihaspistoa tai kestokatetrointia.

Hissi kuljettaa hoitohenkilökuntaa kerroksesta toiseen. Kun hissistä astuu ulos, pitää jäädä odottamaan oven sulkeutumista. Muuten joku asukkaista saattaa lähteä hissillä harharetkille.

Tosin moni asukkaista on huonokuntoinen eikä pääse esimerkiksi enää ruokasaliin, jolloin heitä syötetään huoneissa.

– Nykyään asukkaaksi tullaan entistä huonokuntoisempana. Silloin tarvitaan usein kahden hoitajan apua, Johanna Tuura sanoo.

Naiset näyttävät yhden osaston yhteisen olohuoneen. Sisustuksen loppusilaus on henkilökunnan käsialaa. Huoneessa on muun muassa Romppasen tuomat verhot ja kukkia.

Johanna Tuura valmistui hoitoalalle vuonna 1998 ja on työskennellyt muun muassa kaupunginsairaalassa ja keskussairaalassa. Uudessa palvelutalossa hän aloitti vuonna 2009. Alkuperäisiä työntekijöitä on jäljellä seitsemän. Tuura työskentelee lähihoitajana, ja hänellä on lisäksi kolme erikoistehtävää, kuten toimiminen laatukoordinaattorina.

Nenna Tuuraa hoitoala on kiinnostanut lapsesta asti. Hän pitää vanhustyössä erityisesti siitä, kun pääsee juttelemaan jonkun asukkaan kanssa syvemmin. Rasittavinta on jatkuva henkilöstövaje.

Hymyily ei maksa mitään.

Marketta Romppanen

Nennan mummon ja äidin polut alalle eivät ole olleet ihan suoria.

Marketta Romppanen haaveili nuorena poliisin ammatista.

– Ei se oikein sitten onnistunut siellä kaukana maaseudulla, Pohjois-Karjalan Enosta kotoisin oleva Romppanen sanoo.

Lahteen hän muutti miehensä kanssa vuonna 1970 ja teki alkuun tehdastöitä kymmenen vuotta. Hoitoalalla Diakonialaitoksessa hän työskenteli 24 vuotta ja teki myös taloyhtiön kiinteistönhoitajan töitä usean vuoden ajan.

Myös Johanna Tuuran työ oli ennen hoitoalaa jotain ihan muuta. Hän toimi maatalouslomittajana.

– Sitten kavereita, muun muassa Nennan pikkuveljen kummitäti, lähti lähihoitajaksi. Ala vei minutkin mennessään. Huomasin, että tämä on oma juttuni. Onhan tämä merkityksellistä työtä.

Töitä tehdään palvelutalossa kolmessa vuorossa: kello 7–15, 13–21 ja 21–7. Johanna Tuura tekee kaikkia kolmea vuoroa ja pitää vuorotyöstä, sillä siinä saa myös tarpeellisia arkivapaita. Jatkuva venyminen sen sijaan väsyttää joskus.

– Jos joku ei tulekaan töihin tiettyyn vuoroon, on peruttava omia juttuja ja oltava valmis jatkamaan töitä.

Hoitotyö on pitkälti fyysistä, mutta toisaalta monenlaisia taitoja selvitellä asioita tarvitaan myös.

Esimerkiksi muistisairauksia sairastavien asukkaiden kanssa voi tapahtua kaikenlaista. Tavaroita häviää, asukkaat pukevat vaipat päähänsä, tiskiharja saattaa löytyä housuista.

– Kerran kaksi mummoa pääsi karkaamaan, kun talon hälytykset eivät olleet toimineet. He olivat menneet kahvilaan ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes he olivat yrittäneet maksaa serveteillä, Johanna Tuura kertoo.

Marketta Romppanen toteaa, että kiire hoitotyössä on lisääntynyt niistä ajoista, kun hän oli ensimmäistä kertaa alalla. Perushoitotyön ja lääkkeenannon lisäksi on siivous- ja keittiötöitä, tarjoilua ja pyykkäämistä sekä paljon tietojen kirjaamista koneelle.

Isona haluaisin ensihoitajaksi.

Nenna Tuura

– Työ on muuttunut viidessä vuodessa entistä hektisemmäksi, Johanna Tuura sanoo.

Hän kertookin tietävänsä useamman hoitoalalta irtisanoutuneen. Nenna Tuura lisää, että opiskelijapiireissäkin käydään paljon keskustelua siitä, kannattaako alalle valmistua vai ei.

– Minulla halu työskennellä hoitoalalla on pysynyt koko ajan. Isona haluaisin ensihoitajaksi, hän paljastaa.

Ikäihmiset hoidetaan palvelutalossa hyvin loppuun asti. Henkilökunta tutustuu työssään myös vanhusten omaisiin. Heiltä kuulee entisajan tarinoitakin hoidettavista asukkaista.

Hoitajat kertovat, että omaisten suru menetyksen hetkellä koskettaa.

Nenna Tuura kertoo kohdanneensa palvelutalossa ensimmäistä kertaa vainajan.

– Olo oli haikea. Kyseessä oli oma, ihana ja jo läheiseksi tullut hoidettava.

Kanakeittoa tarjonnut rouva on saanut lautasensa tyhjäksi. Hän huikkaa vielä Nenna Tuuralle:

– Sinä olet ihana! Olet niin iloinen.