Seitsemän vuoden aikana Salminen sanoo itkeneensä vain onnesta. Kivun hän sulki aluksi sisäänsä.
Tik tak. Tik tak. Sekunnit naksahtelevat odotustilan kellossa eteenpäin kuin hidastetussa filmissä.
Jussi-Mikko ”Juska” Salmisen katse tarkentuu viisariin. Hänen sydämensä jyskyttää viisareita nopeammin. Hän tarttuu vaimoaan kädestä ja ajattelee, että jos tämä olisi elokuvaa, kohtaus olisi käänteentekevä.
Pian he saavat tietää, voiko kotona tehtyyn raskaustestiin luottaa. Se on näyttänyt positiivista.
Sen piti olla läpihuutojuttu, Juska Salminen muistaa ajatelleensa. Hänellä ei käynyt mielessäkään, että lisääntymisestä tulisi heille ongelma.
Lastensuojelualalla työskentelevä Juska, 45, ja sairaanhoitaja Evi Salminen, 40, olivat pitäneet yhtä nelisen vuotta, kun he toivottivat lapsen tervetulleeksi. Tästä on nyt seitsemän vuotta.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Juska oli luottavainen, Evi pohti jo varhain, miksi lasta ei kuulunut. Hän tutkitutti itsensä. Vikaa ei löytynyt.
Jouduttaakseen prosessia Salmiset hankkivat ovulaatiotestin. He ostivat sen vaivihkaa Tallinnan-matkaltaan, jotta kukaan kotikaupungissa Kouvolassa ei tajuaisi, mitä heillä on mielessä.
– En ollut edes tajunnut ajatella, miten paljon ajoitus vaikuttaa asiaan. Kun testi hankittiin, ajattelin, että nyt tämä ilman muuta onnistuu, Juska sanoo.
Mitään ei edelleenkään tapahtunut. Kummastakaan ei löytynyt syytä sille, miksi raskaus ei lähtenyt luonnollisesti käyntiin. Pariskunnalle suositeltiinkin nopeasti lapsettomuushoitoihin ryhtymistä.
Ensimmäinen IVF- eli koeputkihedelmöityshoitojen kierros yksityisellä klinikalla käynnistyi vuonna 2018. Salmiset valitsivat yksityisen klinikan siksi, että Evi on julkisen puolen sairaalassa töissä. Hän ei halunnut saada hoitoja omalla työpaikallaan.
Lapsettomuushoidot merkitsivät muiden armoille heittäytymistä. Alistumista sen edessä, että asiantuntijat tietävät, mitä tekevät.
Juska käyttää vaimonsa kokemuksesta sanaa ”kehomyllytys”. Siltä se hänen näkökulmastaan näytti. Hän tietää päässeensä itse paljon vähemmällä kuin Evi, jota hän kutsuu sankariksi.
Kun Evi oli epätoivoinen ja rikki, Juska oli vieressä ja kuunteli. Joskus Evi kuitenkin tuntui vaipuvan tilaan, johon Juska ei päässyt murtautumaan.
– Silloin piti vain toivoa, että vaimo pääsee pohjalta ylös, Juska sanoo.
Ei lopulta ole mitään muuta tietä kuin tunteista puhuminen.
Juska Salminen
Ne olivat ahdistavia tunteja.
Salmiset sisällyttivät klinikkakäynteihin aina jotakin erityistä. Käynnin lempikaupassa, hotelliyön, piipahduksen kirpparilla tai kivassa vohvelikahvilassa. Tunnit vieretysten autossa olivat myös arvokasta yhteistä aikaa. Keskustelut auttoivat jaksamaan.
Lapsentekolysti ei vuosien varrella ollut halpaa – eikä lystikästä. Ei, vaikka Juska muisteleekin jo huvittuneena omaa osuuttaan, jonka hän hoiti pehmeän kutsuvaksi sisustetussa sivuhuoneessa.
Jokainen hoitokierros, josta tuloksena oli muutamia hedelmöityshoitokertoja ja saman verran pettymyksiä, maksoi pariskunnalle tuhansia euroja.
Kulunut vertaus vuoristorataan sopii Salmisten mielestä kuvaamaan heidän tunnetilojensa vaihtelua parhaiten.
– Toivo oli alussa aina jäätävä. Olin varma, että olemme pian raskaana, kun meitä näin autetaan. Elin illuusiossa, Salminen sanoo.
Illuusiot poksahtelivat rikki yksi toisensa jälkeen. Niitä aiheuttivat niin negatiiviset raskaustestitulokset kuin yksi keskenmenokin.
Eräänä päivänä pariskunta lähestyi autolla lapsettomuushoitoklinikkaa, jossa Eviin istutettaisiin laboratoriossa hedelmöitetty munasolu.
Hiukan ennen määränpäätä Evin matkapuhelin soi. Klinikan numero. Juska näki puheluun vastanneen vaimonsa ilmeestä, että uutiset eivät olleet hyviä.
Ei ollut mitään istutettavaa. Jokin oli mennyt pieleen. Alkioiden kehitys oli pysähtynyt.
Juska ohjasi auton läheiselle parkkipaikalle. Pariskunta istui pitkän tovin auton uumenissa typertyneinä ja toisiaan lohduttamassa. Edessä oli vielä ajomatka kotiin ja molemmilla työvuoro.
Juska muistaa itkeneensä kuluneiden vuosien aikana vain ilosta. Pettymykset hän on nielaissut sisäänsä ja rakentanut niiden ympärille muurin. Hän on paennut töihinsä ja selviytynyt sillä tavalla päivästä toiseen.
Häntä on auttanut ajatus siitä, ettei meille ole luvattu mitään – ei sitä lastakaan.
Näitä asioita hän mietti juoksulenkillään ja istahtaessaan aina samalle kivelle pohtimaan asioita.
– Siinä minä hiljennyin elämän suuruuden alla, Salminen kuvailee.
Juskaa on auttanut elämänfilosofian ja urheilun lisäksi hyvä ystävä. Lähin tukija on tietenkin vaimo, jonka kanssa hän on pystynyt puhumaan kaikesta vaikeinakin hetkinä.
– Ei lopulta ole mitään muuta tietä kuin tunteista puhuminen, Juska sanoo.
Yksi asia ei missään vaiheessa kadonnut, vaikka Salmiset pohtivat vakavissaan adoptiota ja sijaisvanhemmuutta: toivo biologisen lapsen saamisesta.
Ennen viimeistä IVF-hoitokertaa Evi Salminen oli googlaillut ja ottanut selvää eräästä lapsettomuushoitoihin erikoistuneesta lääkäristä. Evissä heräsi tunne siitä, että tämä kortti pitää vielä katsoa.
Salmiset päättivät hakeutua hänen klinikalleen ja yrittää vielä kerran.
Evin mukaan moni asia tehtiinkin tällä kertaa toisin. Hän sai muun muassa erilaisia tukilääkityksiä, joita hän ei ennen ollut saanut. Monia muitakin pieniä muutoksia tehtiin.
Pian kotitesti näytti plussaa.
Kello tikittää. Ovi avautuu ja lääkäri kutsuu Salmiset sisään. Kyllä, he ovat raskaana myös virallisen testin mukaan. Ilo pursuaa ylitse, kunnes muuttuu menettämisen peloksi ja taas iloksi.
Puolisentoista viikkoa myöhemmin Salmiset ovat samassa odotustilassa kuuntelemassa saman kellon tikitystä. Edessä on ultraäänitutkimus, joka kertoo, kuuluvatko vauvan sydänäänet ja eteneekö raskaus normaalisti.
Kerran uutiset olivat tässä vaiheessa huonoja, eikä sen muisteleminen ole helppoa.
Nyt vauvan sydänäänet sykkivät elinvoimaisina. Niitä ei voi sekoittaa Evin omiin sydänääniin, sanoo lääkäri. Hetki on maaginen, pökerryttävä. He todellakin saavat lapsen.
Salmiset kävivät lopulta läpi viisi hedelmöityshoitokierrosta ja kahdeksan alkionsiirtoa ennen kuin onnisti.
Olalla lepäävä kahdeksas ihme syntyi marraskuussa 2022.
